Direktiivin lähestymistapa ei näytä olevan paras mahdollinen. Ainakaan raportoivien henkilöiden osalta. EU:n ilmiantolaissa edellytetään tiettyä todennäköisyyttä tietojen todenperäisyydestä. Direktiivin olennainen soveltamisala raportointihetkellä raportoivan henkilön toimesta. Direktiivissä ei säädetä kumottavissa olevasta olettamuksesta, jonka mukaan tämä edellytys täyttyy, kunnes toisin todistetaan. Tämä asettaa todistustaakka ilmoittajalla. Useimmiten menettelyn heikompana osapuolena, mikä lisää merkittävästi hänen oikeudellista riskiään.
Vääristä ilmiannoista ilmoittamista koskevan lainsäädännön oikeudellisia normeja ympäröivän epäselvyyden selventäminen
Ilmoitusvelvollisuutta koskevassa lainsäädännössä ei määritellä oikeudellista standardia “kohtuulliset syyt”, vaan tämä jätetään kansallisten lakien tehtäväksi. Tämä ei myöskään ole ainoa oikeudellinen standardi, jota sovelletaan kyseiseen tilaan. Nimittäin tiedot rikkomuksesta, johon käsitelty ehto viittaa. Määritellään 5 artiklassa tiedoiksi, mukaan lukien perusteltu epäily, todellisesta tai mahdollisesta rikkomuksesta. Joka on tapahtunut tai todennäköisesti tapahtuu. Ei ole selvää, miksi tässä määritelmässä käytetään termiä “perusteltu epäily”. Direktiivin 6 artiklassa edellytetään hakijalta “perusteltuja syitä”. Näillä oikeudellisilla normeilla voi olla hyvin erilainen merkitys joissakin kansallisissa lainsäädännöissä. Mikä varmasti lisää sekaannusta.
Vilpittömässä mielessä tapahtuvan raportoinnin eri asteet väärinkäytösten paljastajien suojelussa
Varmasti ei kuitenkaan kaikkia ilmoituksia, joiden todennäköisyys on pienempi kuin vaadittu “perusteltu syy” (tai “perusteltu epäily”). Tämä on välttämättä rinnastettava tahallisesti vääriin ja harhaanjohtaviin raportteihin. Jos vilpittömässä mielessä raportoivilla henkilöillä tarkoitetaan kaikkia niitä, jotka eivät tahallaan esitä vääriä ja harhaanjohtavia raportteja. Direktiivissä jaetaan vilpittömässä mielessä ilmoittavat henkilöt ilmeisesti kahteen muuhun ryhmään. Se, jolla on enemmän ja se, jolla on vähemmän hyvää tahtoa. Ero on kaikkea muuta kuin merkityksetön, sillä suoja vastatoimia vastaan riippuu siitä.
Sen lisäksi, että henkilöitä ilmoitetaan tahallisesti väärin perustein, myös henkilöitä ilmoitetaan “vähemmän” hyvässä uskossa. Ne, jotka eivät pysty osoittamaan, että tietojen totuudenmukaisuus on riittävän todennäköistä ilmoituksen tekohetkellä, eivät voi vedota vastatoimilta suojaaviin toimenpiteisiin. Lisäksi jopa se, että ilmoitetut rikkomukset osoittautuvat perustelluiksi. Tämä ei anna “vähemmän” vilpittömässä mielessä ilmoittaville henkilöille mahdollisuutta käyttää suojatoimenpiteitä. Päinvastainen tilanne, jossa “hyvässä uskossa” raportoiva henkilö raportoi tietoja, jotka myöhemmin osoittautuvat vääriksi. Se nauttii kuitenkin edelleen suojaa, mikä vaikuttaa paljon vähemmän merkitykselliseltä.
Ilkivaltaisen aikomuksen uudelleenmäärittely kostosuojaa koskevana edellytyksenä
EU:n ilmiantajadirektiivin 6 artiklassa säädetyn myönteisen ehdon sijasta, voisi olla tarkoituksenmukaisempaa määritellä pahansuopaisuus kielteiseksi edellytykseksi, joka antaa suojan kostotoimia vastaan.. Vastaavasti kuin 23 artiklan 2 kohdassa, jossa säädetään seuraamuksista ilmoittajille, jos todetaan, että he ovat tietoisesti ilmoittaneet vääriä tietoja, suojelun epääminen voitaisiin määritellä samalla edellytyksellä. Tällainen ratkaisu olisi yksinkertaisempi ja aiheuttaisi vähemmän oikeudellisia riskejä raportoiville henkilöille, mutta johdanto-osan 32 kappaleessa esitetty tavoite saavutettaisiin silti. Jäsenvaltiot voivat silti ottaa tällaisen ratkaisun käyttöön kansallisessa lainsäädännössään, koska se on ilmoitusvelvollisten oikeuksien kannalta suotuisampi säännös.